Taannoin minulle esitettiin erinomaisen hyvä kysymys koskien sitä, että miksi studiossa pitää olla mahdollisimman hyvä ja tasapainoinen kuuntelu?
”… ja miksi se miksaus pitää masteroinnissa vielä puunata niin älyttömän tarkasti tikkiinsä, kun kuluttajat kuitenkin kuuntelevat sitä täysin satunnaisilla vehkeillä autossa, nappikuulokkeilla, markettistereoilla jne. jotka kaikki kuulostavat ihan eriltä? Hyvin harvassa ovat ne, jotka pääsevät nauttimaan siitä biisistä siellä hyvässä studiossa.”
Vastasin analogialla:
Elokuvathan jälkikäsitellään ja värimääritellään maailman parhaissa, varta vasten rakennetuissa ja naurettavan kalliissa leffatarkkaamoissa, jotta kaikki sävyt ja yksityiskohdat olisivat just eikä melkein. Näitä leffoja sitten tiiraillaan mitä moninaisimmista medioista, kuten kännyköistä, telkkareista, kotiteattereista, iPadeista yms. joiden värilämpötilat, resoluutiot ja sen sellaiset voivat olla mitä sattuu. Silti se uusin Star Wars näyttää ja kuulostaa just siitä kulloisestakin toosasta just niin hyvältä kuin sillä vehkeellä on mahdollista toistaa. Ainakaan se toistettava taidepläjäys ei ole lähtömateriaalista kiinni, kun se on kerran tehty niin hyvin kuin mahdollista.
Mistä pääsemmekin syvemmälle aiheen sisään: Toisinaan mulle tulee nykymusiikin puolelta (siis räppi ja poppi jne. [ei John Cage hommelit]) pyyntöjä tyyliin ”tosi hyvä masterointi kun studiolla kuunneltiin, mutta kännykän ja läppärin kautta se ei vaan potki tarpeeksi. Että voisitko tehdä asialle jotain ja pistää vaikka huomattavasti isommalle?”
Kyllähän mä toki voin, mutta jos me ruvetaan tekemään kompromisseja masterointivaiheessa sen pienimmän nimittäjän mukaan, niin lopputulos ei sitten soi kovin hyvin enää missään, vaan parhaimmillaankin vain ihan kohtalaisesti kaikkialla.
Ja jos musiikki tähdätään ”youtubekansalle” ja tiedetään, että suurin osa kuulijoista nauttii sen läppärin kaiuttimilla, niin sitten se pitää myös tuottaa, sovittaa ja miksata tämä lähtökohta mielessä.
Palaan taas leffa-analogiaan: Jos sun leffaa katsotaan pääosin kännykän ruudulta ja sen erokohtauksen tunneskaala pitää ehdottomasti näkyä, niin otetaan siitä itkevästä ihmisestä kunnon lähikuva ja pidetään se fokus olennaisessa. Jos se pääosan esittäjä pillittää laajakuvassa suurtorin keskellä, niin ei siitä saa mitään selvää kännykän näytöltä, vaikka se sieltä elämää isommalta valkokankaalta näyttäisi vaikka kuinka hyvältä ja dramaattiselta.
Saman kaltainen asia, että jos esimerkiksi träppibiisin basson perusääni soi 40Hz:ssä, niin ei se pikkukaiuttimesta vaan yksinkertaisesti kuulu. Sille pitää rakentaa harmoonista kontenttia myös ylemmille taajuuksille, jotta se välittyy myös vajavaisemmissa medioissa. Ja mitä enemmän siinä biisissä tapahtuu perkussiivisesti ja harmonisesti, sitä enemmän vaaditaan toistolaitteistolta.
Sanomani voi vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta kyse on lopeensa sovituksesta. Otetaan taas elokuva-analogia: Örkkilauman vyörytys on kännykän näytöltä yhtä suttua, mutta leffateatterissa se syöksyy päälle! Ja toisaalta yksi oikein ajoitettu miekan isku voi hätkähdyttää siitä pikku näytöltä, siinä missä leffateatterissakin! Akira Kurosawa oli todella hyvä sovittaja!
Jasse “Jazmanaut” Kesti on niin studio kuin live-puoleltakin tuttu äänikuvataiteilija ja masteroija, joka jaksaa väsymättä puhua suurimmista intohimoistaan, hyvästä ruoasta ja etenkin audiosta.
