Nämä studiohommat, varsinkin masterointistudiohommat ovat siitä vekkuleita, että vaikka sitä koko ajan pyrkii parempaan ja parempaan, niin maaliviiva siirtyy aina edemmäs. Tekniikka, niin audiotekniikka kuin oman tekemisen tekniikkakin kehittyy koko ajan, joten mikään ei koskaan tule valmiiksi ja nälkä sen kun kasvaa syödessä.
Lähiaikoina yksi mukava uudistus oli ottaa haltuun uusi kuunteluprosessointi. Mini DSP:n SHD purkki on vihdoinkin spekseiltään sillä tasolla teknisesti, että semmoinen nousi vahvaksi ja varteenotettavaksi vehkeeksi. Vähän piti säätää Diracin softan ja vehkeen kommunikaatiota ja mittasignaaleita, mutta onneksi Diracin insinöörit ja asiakaspalvelu on erittäin joviaalia ja auttavaista sorttia ja pienellä säätämisellä sain prosessin siihen malliin, että entinen Audysseyn korjain pääsi eläkkeelle.
Mun amphion One18 pohjainen kuunteluni, ryyditettynä FlexBase 25 -bassolaajennuksella on lähtökohtaisesti erittäin, erittäin hyvä. Mutta koska studioni on rakennettu dimensioiltaan valmiiseen mutta hyvin akustoituun tilaan, niin siinä on pakostakin pari akustista anomaliaa, jotka on vain pakko korjata DSP prosessoinnilla. “Isoin” juttu on katosta johtuva lievä alakeskialueen korostuma, joka on sinänsä helppo ekvalisoida pois, kun se on hyvin selkeä, parin desibelin “laajahko” korostuma.
Menemättä tarkemmin itse huonekorjailun syvempiin syövereihin, mä kerron omia yleisiä havaintojani, kuinka sitä huonekorjausta kannattaa mun kokemukseni mukaan lähestyä.
No tietenkin me tähdätään siihen, että koko huonekorjausta ei ylipäätään tarvittaisi. Eli hoidetaan ensin se studion akustiikka niin hyvään kuntoon, kuin vain fyysisesti mahdollista. Mutta hyvin harvoin siitä saa silti täydellistä, jos ei lähdetä rakentamaan tarkkaamoa ihan nollista, tiettyjen kaiuttimien pohjalle.
Ja vasta kun se puoli on jiirissä ja ruvetaan oikeasti hiomaan sitä kuuntelua DSP prosessoinnilla, niin mittaaminen on ensiarvoisen tärkeää, eikä niihin tietokonealgoritmeihin saa nojata sokeasti.
Luonnollisesti kuuntelu mitataan ensin ilman mitään korjauksia ja vasta sitten pyöräytetään korjaussoftan proseduurit JA (!!!) mitataan algoritmin arpoman korjauskäppyrän kanssa uudelleen. Jos ja kun kaikki ei ole vielä täydellistä, niin ajetaan ko. softan mittaukset uudelleen ja uudelleen, hieman eri mikkilokaatioilla ja taas mittaillaan lopputulosta ja vertaillaan sitä siihen lähtökohtaan. Sitten näistä valitaan se paras vaihtoehto, joka oikeasti sekä mittautuu, että kuulostaa nätiltä ja tyydytään siihen. Jos siihen on sitten vielä henkilökohtaisia preferenssejä, niin se on itsestä kiinni, että ulottaako korjauksen koko alueella ja haluaako taajuustoistoa esimerkiksi painottaa jotenkin.
Ja kun kerta mittaillaan, niin se taajuusvastehan on tosiaan vain kolikon toinen puoli. Tai siis nopan yksi sivu. Vähintäänkin yhtä tärkeää on tarkkailla kuuntelun aikajanaa, eli jälkisointia. Vesiputouskäppyrät ja T20 näkymät paljastavat paljon. Se on ihan sama jos taajuusvaste näyttää nätiltä, jos joku taajuus jää soimaan liian pitkäksi aikaa. Siihen ei nimittäin jeesaa kuin se vanha kunnon akustointi. Eli silläkin uhalla, että toistan itseäni: Akustiikka aina ensin kuntoon ja vasta sitten loppuhiomiset sillä korjaimella.
Mä olen koittanut varsin huonekorjausta parissa akustoimattomassa olohuoneessa hifipohjalta ja niissä on niin paljon kaikenmoista heijastusta ja huonemoodia, että ne korjausalgoritmit menee ihan sekaisin niistä ja lopputulos on aina vähintäänkin erikoinen. Ei ihme että hifipuolella vierastetaan huonekorjaimia, kun ei tajuta pistää sitä akustiikkaakaan ensin edes auttavaan kuntoon.
Tietty niitä mittauksia pitää osata myös tulkita. Se käppyröissä näkyvä 40Hz humina voi olla myös esim. ilmalämpöpumppu 😉 Ja sitten kun käppyrät ovat ihanasti, niin kuunnellaan. Kuunnellaan musiikkia ja kuunnellaan myös hyvin tuotettua sinesweep signaalia. Se on brutaalin paljastava!
Tämmöisillä proseduureilla mun studioni kuuntelu asettui + – 1.5dB:n sisälle ja jälkisointi 0.230 ja 0.350 pysyy sekunin sisällä ja onkin aivan järkyttävän nätti ja tarkka. On helppo tehdä töitä, kun kuunteluun voi luottaa täydellisesti, eikä sitä tarvitse ns. “opetella”.
Loppuun vielä sellaista, että kun jatkuvasti ihmiset kyselevät hyviä linkkejä hyvän äärelle, niin ajatelkaas sitä että vaikka netistä löytyy periaatteessa kaikki tieto, niin sen oikean ja koitellun datan lähteelle on silleen haastavaa päästä, että kaikkea sitä kuranttia kamaa peittää valtava määrä paskaa ja mutua. Mutta jos joku on joskus perehtynyt johonkin aiheeseen niin syvällisesti, että se on saanut siitä kirjoitettua ihan fyysisen kirjan ja jos se kirja on vielä päivitetty vuosien saatossa useamman edition verran, niin se tieto on siinä vaiheessa jo aika hyvin koeteltua. Esim. näitä voi täysin varauksetta suosittaa:
Master Handbook of Acoustics, sekä Mastering audio. Nämä ei nimittäin happane.
